Jäätyvä pyöränlukko voi saada
aikaan yllättävän hedelmällisiä kohtaamisia. Eilen aamupäivästä olin lähdössä
yliopistolle, mutta pyörän lukko oli jäätynyt jumiin. Siinä sitten olin
aikeissa lähteä lukkoöljyä hakemaan, kun pihassa pyörivän lumiauran kopista setä
huikkasi ”hae kuuma vesipussi ja käytä sitä siinä vähän aikaa, niin aukeaa”.
No, minä tein työtä käskettyä. Sitä lukkoöljyäkin ois tosiaan ollut, mutta herttaisen
sedän takia oli tietysti otettava vettä pussiin ja lähdettävä kokeilemaan! Ja
kappas – helposti ja näppärästi lukko aukesi ja kiitollisuus aurapappaa kohtaan
oli ponkaisi korkeuksiin, mikä teki muuten ihan hyvää aurojen maineelle sen
jälkeen kun ne on öisin metelöiny tossa talon nurkalla ; )
No, siinä sitten yliopistolle
pyöräillessä aloin miettiä neuvojen antamista ja vastaanottamista. Aurapappahan
ei olis ollut mitenkään velvollinen jakamaan tietojaan mun kanssa, mutta niin
vain päätti neuvoa ja auttaa. Olisi se voinut päättää toisinkin. Katella
aura-auton ikkunasta ja myhäillä partaansa, ettei taida tytön urakka onnistua,
onpa uusavutonta hommaa. Tai ajatella, ettei nämä nykyajan nuoret mitään
neuvoja halua, että mitä se nyt ajattelee jos minä vanhus täältä huutelen.
Mutta ei – aurapappa otti ja laittoi itsensä likoon :D
Miten sie toimit neuvojen
antamisen suhteen? Myhäiletkö kenties partaan ja olet mielissään siitä, että
sie osaat tai tiiät paremmin? Vai pelkäätkö jakaa omaa näkemystä sen takia,
että toinen saattaa siitä pahastua?
Neuvojen antamiseen liittyy monta
haastetta. Ite oon ainakin ollu tilanteissa, joissa neuvon antaminen on ollut
vaikeaa siksi, että mulle on merkinnyt niin paljon se, mitä se toinen ihminen
musta ajattelee. Oon saattanut pelätä aiheuttavani neuvolla kitkaa
ystävyyssuhteeseen tai toisaalta sitä, että toisen mielestä mie oon väärässä
tai se neuvo tai idea on jotenkin hölmö. Mutta tällainen ajattelu ei oo kovin
hedelmällistä. Jos mie suljen suuni vain säilyttääkseni jotenkin kiiltävämpänä
sen, mitä toiset musta ajattelee, eihän se ole muuta kun itsekkyyttä.
Joskus neuvon antamiseen
tarvitaan rohkeutta asettua haastamaan toisen ajatusmalleja. Mie juttelin tässä
yks päivä hyvän ystävän kanssa aiheesta x ja mitä teki ystävä? Käski mun
lopettaa, oisko ollu suurin piirtein sanoilla ”pää kiinni!” =) ehkä puoliksi
huumorilla, mutta kuitenkin. Loukkaannuinko? En. Toisinaan on hyvä, että toinen osaa kuuntelemisen sijaan
käskeä olemaan hiljaa. Silloin, kun puhun elämääni asioita, jotka on
vahingoksi, on paljon parempi, että joku neuvoo lopettamaan kuin että se
kuuntelee. Neuvojen antaminen voi tietysti olla sitäkin, että rohkaistaan ja
vahvistetaan siinä, mitä toinen jo ajattelee. Mutta joskus se on haasteen
heittämistä ja uuden näkökulman esittämistä.
Yks neuvojen antamisen haaste on
tietysti siinä, mistä tietää, antaako oikean neuvon. Tää onkin vähän
monimutkainen kysymys, koska mie en ainakaan halua kehottaa antamaan vääriä
neuvoja =) Tän kysymyksen vakavuus riippuu tietysti aika paljon siitä, miten
isosta asiasta on kysymys. Jos mun pyörän lukko ei olis sen kuuman vesipussin
avulla auennutkaan, eli aurapapan neuvo olis ollut väärä, en mie olis kovin
suurta vahinkoa siinä kokenut. Mutta on paljon isompiakin asioita, joissa
neuvoja annetaan. Silloin onkin tärkeetä harkita, mitä ja miten sanoo. Eikä
meidän ihmisten ymmärrys aina harkitsemisen kanssakaan riitä. Sen takia onkin
mahtavaa, että meillä on joku, joka ymmärtää kaiken ja jota voidaan aina kysyä –
Jumala, ”Ihmeellinen neuvonantaja”
(Jes. 9:5).
No entäs neuvojen
vastaanottaminen sitten? Mie olisin voinut aurapapan neuvoon reagoida monella
tavalla. Olisin voinu tuhahtaa, etten moista konstia tarvi, hakea lukkoöljyä ja
sillä hyvä. Tai olisin voinu nolostua – ”apua, mie näytin niin avuttomalta ja säälittävältä, että tuon piti
kesken töittensä puuttua asiaan, oon varmaan niiiin naurettava sen mielestä!”. Tällä
kertaa otin kylläkin neuvon kiitollisena vastaan, mutta aina se ei niin helppoa
ole. Aika monesti neuvojen kuunteleminen on ollut yllättävän vastenmielistä.
Ainakin itse oon useasti löytänyt itseni tilanteesta, jossa ärsyynnyn toisen
neuvomisesta. Ehkä se on sitä, että kokee oman kyvykkyytensä haastetuksi.
Tulkitsee toisen neuvot aliarvioimisena tai paremmuuden osoittamisena. Tai oman
vapauden rajoittamisena.
Mutta eihän se, että toinen
neuvoo tai kehottaa, oo välttämättä yritys kontrolloida. Eikä se läheskään aina
– todennäköisesti ei kovinkaan usein – tarkoita sitä, ettei toinen uskoisi
sinun osaavan tai selviävän. Ennemminkin neuvominen voi olla paremman
vaihtoehdon tarjoamista. Toinen tarjoaa käyttöön sitä tietoa, taitoa tai
kokemusta jota hänellä on ja joka sinulta saattaa puuttua. Kuten aurapappa
lukonsulatusidean, joka yksinkertaisuudestaan huolimatta ei ollut juolahtanut
mieleen. Tai joku toinen vanhempi
henkilö elämänviisauden, joka on tarvinnut vuosikymmeniä kypsyäkseen. Tai
ystävä näkökulman, jonka pystyy näkemään kun katsoo sun tilannetta
ulkopuolelta.
Toki joku voi antaa neuvoja
tavoitellaakseen omaa etuansa. Joku voi pyrkiä kontrolloimaan tai rajoittamaan
neuvoillaan tai suorastaan johtamaan harhaan. Korostankin, etten TODELLAKAAN
tarkoita, että kaikki neuvominen tai neuvot tai neuvojat on hyviä. On niitä
huonojakin. Totta kai pitää olla tarkkana, mitä neuvoja kuuntelee. Mutta se
neuvojen harkitseminen ja koetteleminen on sitten asia erikseen ja tää
kirjoitus alkaa tulla jo niin pitkäksi, että siihen ei ehkä mennä :D Sen verran
ehkä voisin heittää, että neuvojen varteenotettavuutta miettiessä kannattaa
miettiä, mikä on se lähde, mistä toinen neuvoja ammentaa.
Mutta nyt ei tosiaan enempää
huonoista neuvoista vaan siitä, miksi se
on joskus ylipäänsä vaikea antaa ja vastaanottaa niitä hyviäkin neuvoja.
Sekä neuvojen vastaanottaminen että
niitten antaminen vaatii oikeanlaista asennetta. Se vaatii uskoa siihen, että
toisilla voi olla meille jotain annettavaa. Se edellyttää toisten arvostamista. Yksilöllisyyden ja yksin
pärjäämisen korostaminen saattaa saada meidät varpailleen neuvojen suhteen.
Ajatellaan, että neuvominen on toisen asioihin puuttumista. Mutta miksei
toisten asioihin saisi puuttua, jos sen tekee rakkaudella? Eikö se silloin oo välittämistä?
Jos se, että annat leipää sille, joka kärsii nälkää, on hyvän tekemistä, eikö
myös sun tiedon, taidon, elämän kokemuksen jakaminen sen kanssa joka sitä
tarvitsee, oo hyvää?
Sekä neuvojen antaminen että
vastaanottaminen vaatii rohkeuden lisäksi nöyryyttä. ”Ylpeys tuottaa pelkkää toraa, mutta jotka ottavat neuvon varteen,
niillä on viisaus.” (Snl. 13:10). Kuinka paljon me voidaankaan toinen
toiseltamme oppia, jos me luovutaan ylpeydestä! Jos ei oteta loukkauksena sitä,
että joku muu hallitsee jotain mitä me ei hallita. Uskalletaan myöntää, että
toinen on parempi jossain, tietää jostain enemmän tai osaa katsoa jotain
tilannetta puolueettomammin ja ehkä järkevämmin kuin me ite tilanteen keskellä.
Luovutaan siitä, että kaikesta pitäis selvitä yksin. Ja neuvojen antajan
kannalta, jotta neuvot otettaisiin vastaan, on merkittävää, millä tavalla ne
annetaan. Jos neuvojan asenne on ylpeä ja itseänsä täynnä oleva, ei se varmasti
edistä toisen halua ottaa neuvoja vastaan. Jos neuvojan pyrkimys on auttaa ja
hän lähestyy toista nöyrästi, avautuu sydän neuvoille ihan toisella tavalla.
Paavalin kehottaa kirjeessä Timoteukselle: ”Älä
nuhtele kovasti vanhaa miestä, vaan neuvo niin kuin isää, nuorempia niin kuin
veljiä, vanhoja naisia niin kuin äitejä, nuorempia niin kuin sisaria, kaikessa
puhtaudessa.” (1. Tim. 5:1-2). Jopa meidän Ihmeellinen neuvonantaja lähestyi
meitä nöyrästi – syntyi ihmiseksi, oli kuuliainen omalle Isälleen ja oli tarpeeksi
nöyrä menemään ristille meidän puolesta.
Tässä on nyt vähän jo sukellettu
Raamattuun ja ehkä seurakuntakontekstiinkin, niin pari ajatusta vielä siitä. Paavalin
kirjeessä kolossalaisille kehotetaan: ”Runsaasti
asukoon teissä Kristuksen sana; opettakaa ja neuvokaa toinen toistanne kaikessa
viisaudessa, psalmeilla, kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten
kiitollisesti Jumalalle sydämissänne.” (Kol. 3:16). Siis ”neuvokaa toinen toistanne”. Seurakunta
on oikeasti paikka, jossa me voidaan kasvaa yhdessä, eikä vaan hengata. Siellä
meillä on mahdollisuus olla yhdessä eri ikäisinä ja ammentaa siitä, mitä
toisilla on. Ja kaikkein tärkeimpänä tietysti se, että saadaan ottaa vastaan
neuvoja meidän Ihmeelliseltä neuvonantajalta. Ihmiset on erehtyväisiä, Hän ei.
Meitä ei oo kaikkia luotu
samanlaisiksi, eikä me olla kaikki koettu samoja juttuja. Mutta just sen vuoksi
me voidaan täydentää toisiamme. Ei palapelin palatkaan oo kaikki saman
muotoisia! Siinä on mun mielestä se neuvojen antamisen ja vastaanottamisenkin
rikkaus. Jos se, jolla on tieto tai taito jakaa sen toiselle, ei toisen tarvi
keksiä pyörää uudestaan. Jos nuorempi ammentaa sen elämänkokemuksesta, joka on
jo kokenut enemmän, ei sen välttämättä tarvi tehdä niitä samoja virheitä,
joista toinen on oppinut. Me nimittäin tarvitaan toisiamme: ”Mutta nyt Jumala on asettanut jäsenet, itse
kunkin niistä, ruumiiseen, niinkuin hän on tahtonut. Vaan jos ne kaikki
olisivat yhtenä jäsenenä, missä sitten ruumis olisi? Mutta nytpä onkin monta
jäsentä, ja ainoastaan yksi ruumis. Silmä ei saata sanoa kädelle: ”En tarvitse
sinua”, eikä myöskään pää jaloille: ”En tarvitse teitä”.” (I Kor.
12:18-19).
