Pleasure to meet you

Äiti ja isä ja sisarukset. Mummo, joka vielä kerta toisensa jälkeen muistaa, kuinka yhdessä mentiin mökkilaituria pitkin uimaan. Kaverit, joiden kanssa lapsena juostiin ne kuuluisat pihamaat ja  muutama muukin paikka.

Vierellä kulkijoita ja vierellä kuljettuja. Ihmisiä, joiden kanssa on tunnettu aina ja ihmisiä, jotka on kulkeneet samaa matkaa ehkä vaan lyhyen, mutta sitäkin merkittävämmän ajan. Niitä, jotka piristää päivää ohimennen.

Ystäviä, joiden kanssa voi istua kahvilla tuntikausia ja jakaa elämää. Joiden kanssa ajetaan autolla ympäri kaupunkia olematta menossa minnekään (tai korkeintaan mäkkäriin =). Ihmisiä, joitten kanssa arjen saa jakaa. Ja toisaalta niitä, joille ei soita niin usein kuin niitä ajattelee.  

On ihmisiä, jotka sanoo sen mikä pitää kuulla just silloin. Niitä, jotka puhuu totta silloin kun oma mieli valehtelee. Niitä, jotka ottaa kädestä kiinni, ”mennään yhdessä”. Sellaisiakin, jotka on vaikuttaneet tietämättään.

Meidän elämässä on valtava määrä ihmisiä. Toiset viipyy pitempään, toiset käy vain ikään kuin kääntymässä. Mutta jokaisella on oma vaikutuksensa.

On ihan mieletön etuoikeus saada olla osa toisen ihmisen elämää. Jokainen mun ympärillä oleva ihminen on mestariteos, arvokas ja ainutlaatuinen. Aarre Luojallensa. Ja kuitenkin mulle on annettu mahdollisuus osallistua niiden ihmisten elämään, mahdollisuus vaikuttaa siihen. Melkoinen luottamuksen osoitus! Laittaa miettimään, miten minä sitä mahdollisuutta käytän. Mitä minä tuon niiden elämään, joiden kanssa elämää jaan? 

Pelastusrenkaasta

Mie oon viime aikoina havahtunu siihen, miten paljon maailmassa ja mun ympärilläkin on rikkinäisyyttä. Rikkinäisiä ihmisiä, rikkinäisiä perheitä ja kokonaisia kansoja, jotka on hajalla. Haavoja, jotka joku joskus jossain on lyönyt. Kipua, joka on aiheutettu vahingossa. Ahdistusta, johon on johtaneet omat väärät valinnat. Tai sitten niitä varjoja, joitten alkuperää ei ees itsekään tunnista. Tää rikkinäisyys sitten vaikuttaa eri ihmisissä eri tavalla ja näkyy toisesta vähemmän, toisesta enemmän.

Tätä rikkinäisyyttä katsoessa joutuu joskus kohtaamaan oman rajallisuutensa. Joskus haluaisin olla kuin pelastusrengas; nostaa pinnalle ja kelluttaa niitä, jotka aallot on painanu pinnan alle. Korjata kaikki, jotka on rikki. Osata ja tietää ja järjestää asiat. Kuunnella, ymmärtää, antaa vastauksia. Mutta sitten huomaankin, etten pysty. En osaa pelastaa tai korjata. En pysty suojelemaan kivulta tai ottamaan sitä pois. Koska kuitenkin haluaisin, petyn itteeni ja turhaudun. Tai petyn siihen rikkinäiseen, kun ei se tullukaan ehjäksi.

Mutta ihmisen tehtävä ei oo olla pelastusrengas, vaan ojentaa se.

Eli. Aattelisin sitä niin, että ihmisen ei oo tarkoituskaan olla se, joka pelastaa tai korjaa toisen tai välttämättä edes yrittää sitä. En tarkoita, ettei vois olla rinnalla, tukea ja välittää, osoittaa rakkautta ja kuunnella toista. Niitä kaikkia on ihan hyvä tehdä. Mutta pelastusrenkaiksi meistä ei ole. Se on ihmiselle liian raskas rooli.

Mutta vaikkei me ihmiset pystytäkään rikkinäisyyttä poistamaan, niin se ei tarkoita, ettei siihen olis ratkaisua. Mie uskon, että apu on olemassa. Ja uskon, että se apu on Jumala. Tästä seuraa se, että aattelen sen pelastusrenkaan heittämisen olevan sitä, että ohjataan rikkinäistä Jumalan luokse. Joku rikkinäinen voi löytää Jumalan ensimmäistä kertaa. Joku toinen vain ehkä tarvii muistutusta siitä, että Jumala on suurempi kuin mikään rikkinäisyyttä aiheuttava asia maailmassa. Joku kaipaa rukousapua. Kerran kuulemani viisas ajatus meni jotakuinkin niin, että ”älä yritä vetää ihmisiä lähemmäs itseäsi, vaan lähemmäs Jumalaa”. Aattelisin, että tässä on pelastusrenkaan tarjoamisen ydin. Se on Jumalan osoittamista särkyneille.

Aina se renkaan heittäjän rooli ei oo helppo. Ite ainakin usein ottaisin mielellään sen sankarin ja pelastajan statuksen. Haluaisin kiitosta siitä, miten ”ilman sua en ois selvinny”. Kuitenkin tiiän, että ilman mua selviää kuka vaan, mutta Jumalaa tarvitsee kaikki. Nähdessäni oman rajallisuuteni ja Jumalan rajattomuuden haluan oppia heittämään rengasta. Siks oon alkanu miettiä sitä, että ehkä me liian usein vaan puidaan ongelmia ja yritetään miettiä jotain omia ratkaisuja sen sijaan, että heitettäis se oikea pelastusrengas tai tartuttaisiin siihen. Ainakin ite oon tainnut useinkin tehdä niin. Mutta se on vähän kuin hyppäisin uimaan sen hukkuvan viereen ja jättäisin renkaan rannalle. Sitten kun on siinä räpiköinyt riittävän kauan (yrittänyt ratkoa ongelmaa omin voimin), alkaa väsyä itsekin ja taaskaan ei olla hyvässä tilanteessa. Sen sijaan kun pysyy siinä renkaan ojentajan paikalla, on molemmilla turvallisempaa.  

Sitten vielä sananen pelastusrenkaaseen tarttumisesta. Varmaan ihan inhimillistä on se, että monesti myös se renkaan tarvitsija erehtyy. Jos joku menee pelastamaan hukkumassa olevaa uimalla, saattaa tietääkseni käydä niin, että se hukkuva paniikissa tarraa pelastajaan ja tekee pelastamisesta tosi vaikeaa. Joskus mekin rikkinäisenä ja hädässä ollaan taipuvia tarraamaan vaikka johonkin ihmiseen, jonka ajatellaan voivan meidät pelastaa ja korjata. Ainakin ite tunnistan elämästäni tilanteita tai ajanjaksoja, joissa joku ihminen on ollut tosi tärkeässä roolissa, kun itsellä on ollut vaikeata. Ehkä liiankin tärkeässä. Oon saattanut jäädä liikaa kiinni siihen ajatukseen, että se on nyt se ihminen joka mua auttaa, eli alkanut pitää sitä pelastusrenkaana. Sitten oon pettynyt, kun se ihminen ei oo vastannut kaikkiin odotuksiin.

Mutta eihän meistä kukaan pysty vastaamaan kaikkiin odotuksiin, ja just sen takia on vaarallista ottaa pelastusrenkaaksi ihminen. Siskon viisaita sanoja lainaten, suurin piirtein näin: ”ihmisiin tuut pettymään aina, mutta Jumalaan et koskaan”. Niinpä jokaiselle pelastusrengasta kaipaavalle: tartu Jumalaan. Ja jos luet tätä niin että ajatus Jumalasta tuntuu vieraalta, suosittelen lämpimästi tutustumista! Itse saan olla kiitollinen myös siitä, että osa noista ihmisistä, joihin oon joinain ajanjaksoina yrittänyt tukeutua, on ollu todellisia renkaanheittäjiä. Heiltä on löytyny viisautta osoittaa itsensä sijasta Jumalaa silloin, kun mie oon ollu epätoivoinen ja avun tarpeessa. On löytyny jopa rohkeutta myöntää oma rajallisuutensa ja se, ettei pysty kaikkeen vastaamaan vaikka haluaiskin. Siitä iso kiitos, joku saattaa itsensä tästä vaikka tunnistaakin =) ja sen vielä siis haluan sanoa, että en tarkoita, että toisen tukena ja rinnalla kulkeminen olis huono asia, päinvastoin. Siinä rinnakkain kulkiessa on hyvä yhdessä ihmetellä Jumalan suuruutta.