Elämän uimakoulu

Olin viime perjantaina Juha Tapion keikalla, ja sen jälkeen on enemmän ja vähemmän (tai oikeestaan  enemmän) soinu päässä sen biisit. Niistä yhdessä, ”Suurenmoinen elämä”, on laini, joka jo aiemminkin on nostanu ajatuksia pintaan. Oisko ollu sinä kesänä, kun nappasin Tapion tuplalevyn halvalla jostain ja kuuntelin sitä työmatkoilla, kun kuljin laitetätiksi huvipuistoon…Silloin maltoin vielä kesäksi jättää Rovaniemen :D

Mutta siis, asiaan. Se ajatuksia herättävä laini. Se kuuluu näin: ”surun kestäväksi kasvoin, onnen en”. Se minua pysäytti. Olenko mie kasvanu kestämään paremmin surua kuin onnea? Ootanko mie kohalleni enemmän vastoinkäymisiä kuin sitä, että asiat menee hyvin? Onko mun helpompi ottaa vastaan hylkäämistä kuin hyväksyntää, lannistamista kuin rohkaisua? Tai miten yleensä ihmiset, kestääkö moni paremmin surua ku onnea, ja miksi?

Pakko heti näin kärkeen sanoa, että mie en todellakaan puhu millään hirveän syvällä kokemuksen rintaäänellä elämän murjomaksi tulemisesta. Kivaa ei oo aina ollu ja väitän, että on sattunukin, mutta on monella ollu vaikeampaakin. Oon kohtuullisen onnellisessa asemassa siinä, että monet asiat on menny todella hyvin. Kuitenkin jo niitten juttujen ja kipujen kautta, mitä oon ite kokenu, oon huomannu, että niihin on niin kovin helppo takertua. Niin mites sitten, jos ne on vielä isompia?

Joka tapauksessa, mieleen tuli, että tuo paremmin surua ku onnea kestäväksi kasvaminen on vähän kuin ois aaltojen keskellä oppinu sukeltamaan ja samalla unohtanu, miten uidaan pinnalla. Monellaki  meistä on ollu niitä aaltoja, jotka on joskus – vuosia sitten tai vaikka vasta äskettäin – hakannu rantakiviä vasten niin, että siinä on saattanu oppia suojautumiskeinon jos toisenkin. Ja sitten kun ne aallot on hellittäny, niin niistä ei välttämättä ookaan osannu luopua. Tajusin muuten, että samaa ajatusta löytyy toisestaki biisistä. Lifehousen ”Storm”ista pätkä menee: ”Barely surviving has become my purpose / Cause I´m so used to living underneath the surface”.

Eli vaikka ne aallot helpottaa, niin ne on saattaneet saada liian suuren vallan. Ja kun ne on saaneet vallan niin silloinkin, kun oikeasti on tyyntä, kuvitteleekin tuntevansa laineita. Mieleen hiipii kaikenlaisia epäilyksiä. Epäilys siitä, että ei tää asia voi olla hyvin, kun ei se ennenkään ollu. Että en mie kelpaa kun en ennenkään kelvannu. En mie oo hyväksytty kun en sillonkaan ollu. En mie voi uskoa tätä, kun oon tottunu muuhun.

Ja sitten me aletaan kehittämään niitä aaltoja tyhjästä. Koska sitä onnea on niin vaikea uskoa. Ja ne aallot tuntuu turvallisemmilta ku tyyni vedenpinta. Tai ei sittenkään. Ei ne turvallisemmilta tunnu. Mutta on vaan niin vaikea uskoa, että asiat ois muuttuneet. Niinpä me tulkitaan sitä, mitä toiset tekee tai sanoo tai mitä ympärillä tapahtuu, sen läpi mitä ennen on koettu. Niin kauan, että se lopulta alkaa näyttää siltä samalta. Niin kauan, että Kemijoesta tulee Atlantti ja pikkupyörteestä hurrikaani.

Mutta minusta se on surullista. Olla pinnan alla ja kattoa sitä sameeta synkkää mustaa, kun vois kellua pinnan päällä ja ottaa aurinkoa. Tai sukeltaa aallon pelosta sillon, kun tulossa ei oo muuta kuin lempeitä laineita. Juosta karkuun kun vois mennä kohti.

Niinpä mie ainakin haluan elää, en pelätä. Haluan nauttia veden pinnalla. Haluan opetella onnen kestäväksi. Haluatko sie? 

Aurapappa ja ajatuksia neuvomisesta

Jäätyvä pyöränlukko voi saada aikaan yllättävän hedelmällisiä kohtaamisia. Eilen aamupäivästä olin lähdössä yliopistolle, mutta pyörän lukko oli jäätynyt jumiin. Siinä sitten olin aikeissa lähteä lukkoöljyä hakemaan, kun pihassa pyörivän lumiauran kopista setä huikkasi ”hae kuuma vesipussi ja käytä sitä siinä vähän aikaa, niin aukeaa”. No, minä tein työtä käskettyä. Sitä lukkoöljyäkin ois tosiaan ollut, mutta herttaisen sedän takia oli tietysti otettava vettä pussiin ja lähdettävä kokeilemaan! Ja kappas – helposti ja näppärästi lukko aukesi ja kiitollisuus aurapappaa kohtaan oli ponkaisi korkeuksiin, mikä teki muuten ihan hyvää aurojen maineelle sen jälkeen kun ne on öisin metelöiny tossa talon nurkalla ; )

No, siinä sitten yliopistolle pyöräillessä aloin miettiä neuvojen antamista ja vastaanottamista. Aurapappahan ei olis ollut mitenkään velvollinen jakamaan tietojaan mun kanssa, mutta niin vain päätti neuvoa ja auttaa. Olisi se voinut päättää toisinkin. Katella aura-auton ikkunasta ja myhäillä partaansa, ettei taida tytön urakka onnistua, onpa uusavutonta hommaa. Tai ajatella, ettei nämä nykyajan nuoret mitään neuvoja halua, että mitä se nyt ajattelee jos minä vanhus täältä huutelen. Mutta ei – aurapappa otti ja laittoi itsensä likoon :D

Miten sie toimit neuvojen antamisen suhteen? Myhäiletkö kenties partaan ja olet mielissään siitä, että sie osaat tai tiiät paremmin? Vai pelkäätkö jakaa omaa näkemystä sen takia, että toinen saattaa siitä pahastua?

Neuvojen antamiseen liittyy monta haastetta. Ite oon ainakin ollu tilanteissa, joissa neuvon antaminen on ollut vaikeaa siksi, että mulle on merkinnyt niin paljon se, mitä se toinen ihminen musta ajattelee. Oon saattanut pelätä aiheuttavani neuvolla kitkaa ystävyyssuhteeseen tai toisaalta sitä, että toisen mielestä mie oon väärässä tai se neuvo tai idea on jotenkin hölmö. Mutta tällainen ajattelu ei oo kovin hedelmällistä. Jos mie suljen suuni vain säilyttääkseni jotenkin kiiltävämpänä sen, mitä toiset musta ajattelee, eihän se ole muuta kun itsekkyyttä.    

Joskus neuvon antamiseen tarvitaan rohkeutta asettua haastamaan toisen ajatusmalleja. Mie juttelin tässä yks päivä hyvän ystävän kanssa aiheesta x ja mitä teki ystävä? Käski mun lopettaa, oisko ollu suurin piirtein sanoilla ”pää kiinni!” =) ehkä puoliksi huumorilla, mutta kuitenkin. Loukkaannuinko? En.  Toisinaan on hyvä, että toinen osaa kuuntelemisen sijaan käskeä olemaan hiljaa. Silloin, kun puhun elämääni asioita, jotka on vahingoksi, on paljon parempi, että joku neuvoo lopettamaan kuin että se kuuntelee. Neuvojen antaminen voi tietysti olla sitäkin, että rohkaistaan ja vahvistetaan siinä, mitä toinen jo ajattelee. Mutta joskus se on haasteen heittämistä ja uuden näkökulman esittämistä.

Yks neuvojen antamisen haaste on tietysti siinä, mistä tietää, antaako oikean neuvon. Tää onkin vähän monimutkainen kysymys, koska mie en ainakaan halua kehottaa antamaan vääriä neuvoja =) Tän kysymyksen vakavuus riippuu tietysti aika paljon siitä, miten isosta asiasta on kysymys. Jos mun pyörän lukko ei olis sen kuuman vesipussin avulla auennutkaan, eli aurapapan neuvo olis ollut väärä, en mie olis kovin suurta vahinkoa siinä kokenut. Mutta on paljon isompiakin asioita, joissa neuvoja annetaan. Silloin onkin tärkeetä harkita, mitä ja miten sanoo. Eikä meidän ihmisten ymmärrys aina harkitsemisen kanssakaan riitä. Sen takia onkin mahtavaa, että meillä on joku, joka ymmärtää kaiken ja jota voidaan aina kysyä – Jumala, ”Ihmeellinen neuvonantaja” (Jes. 9:5).

No entäs neuvojen vastaanottaminen sitten? Mie olisin voinut aurapapan neuvoon reagoida monella tavalla. Olisin voinu tuhahtaa, etten moista konstia tarvi, hakea lukkoöljyä ja sillä hyvä. Tai olisin voinu nolostua – ”apua, mie  näytin niin avuttomalta ja säälittävältä, että tuon piti kesken töittensä puuttua asiaan, oon varmaan niiiin naurettava sen mielestä!”. Tällä kertaa otin kylläkin neuvon kiitollisena vastaan, mutta aina se ei niin helppoa ole. Aika monesti neuvojen kuunteleminen on ollut yllättävän vastenmielistä. Ainakin itse oon useasti löytänyt itseni tilanteesta, jossa ärsyynnyn toisen neuvomisesta. Ehkä se on sitä, että kokee oman kyvykkyytensä haastetuksi. Tulkitsee toisen neuvot aliarvioimisena tai paremmuuden osoittamisena. Tai oman vapauden rajoittamisena.

Mutta eihän se, että toinen neuvoo tai kehottaa, oo välttämättä yritys kontrolloida. Eikä se läheskään aina – todennäköisesti ei kovinkaan usein – tarkoita sitä, ettei toinen uskoisi sinun osaavan tai selviävän. Ennemminkin neuvominen voi olla paremman vaihtoehdon tarjoamista. Toinen tarjoaa käyttöön sitä tietoa, taitoa tai kokemusta jota hänellä on ja joka sinulta saattaa puuttua. Kuten aurapappa lukonsulatusidean, joka yksinkertaisuudestaan huolimatta ei ollut juolahtanut mieleen.  Tai joku toinen vanhempi henkilö elämänviisauden, joka on tarvinnut vuosikymmeniä kypsyäkseen. Tai ystävä näkökulman, jonka pystyy näkemään kun katsoo sun tilannetta ulkopuolelta.  

Toki joku voi antaa neuvoja tavoitellaakseen omaa etuansa. Joku voi pyrkiä kontrolloimaan tai rajoittamaan neuvoillaan tai suorastaan johtamaan harhaan. Korostankin, etten TODELLAKAAN tarkoita, että kaikki neuvominen tai neuvot tai neuvojat on hyviä. On niitä huonojakin. Totta kai pitää olla tarkkana, mitä neuvoja kuuntelee. Mutta se neuvojen harkitseminen ja koetteleminen on sitten asia erikseen ja tää kirjoitus alkaa tulla jo niin pitkäksi, että siihen ei ehkä mennä :D Sen verran ehkä voisin heittää, että neuvojen varteenotettavuutta miettiessä kannattaa miettiä, mikä on se lähde, mistä toinen neuvoja ammentaa. 

Mutta nyt ei tosiaan enempää huonoista neuvoista vaan siitä, miksi se  on joskus ylipäänsä vaikea antaa ja vastaanottaa niitä hyviäkin neuvoja.

Sekä neuvojen vastaanottaminen että niitten antaminen vaatii oikeanlaista asennetta. Se vaatii uskoa siihen, että toisilla voi olla meille jotain annettavaa. Se edellyttää toisten  arvostamista. Yksilöllisyyden ja yksin pärjäämisen korostaminen saattaa saada meidät varpailleen neuvojen suhteen. Ajatellaan, että neuvominen on toisen asioihin puuttumista. Mutta miksei toisten asioihin saisi puuttua, jos sen tekee rakkaudella? Eikö se silloin oo välittämistä? Jos se, että annat leipää sille, joka kärsii nälkää, on hyvän tekemistä, eikö myös sun tiedon, taidon, elämän kokemuksen jakaminen sen kanssa joka sitä tarvitsee, oo hyvää?

Sekä neuvojen antaminen että vastaanottaminen vaatii rohkeuden lisäksi nöyryyttä. ”Ylpeys tuottaa pelkkää toraa, mutta jotka ottavat neuvon varteen, niillä on viisaus.” (Snl. 13:10). Kuinka paljon me voidaankaan toinen toiseltamme oppia, jos me luovutaan ylpeydestä! Jos ei oteta loukkauksena sitä, että joku muu hallitsee jotain mitä me ei hallita. Uskalletaan myöntää, että toinen on parempi jossain, tietää jostain enemmän tai osaa katsoa jotain tilannetta puolueettomammin ja ehkä järkevämmin kuin me ite tilanteen keskellä. Luovutaan siitä, että kaikesta pitäis selvitä yksin. Ja neuvojen antajan kannalta, jotta neuvot otettaisiin vastaan, on merkittävää, millä tavalla ne annetaan. Jos neuvojan asenne on ylpeä ja itseänsä täynnä oleva, ei se varmasti edistä toisen halua ottaa neuvoja vastaan. Jos neuvojan pyrkimys on auttaa ja hän lähestyy toista nöyrästi, avautuu sydän neuvoille ihan toisella tavalla. Paavalin kehottaa kirjeessä Timoteukselle: ”Älä nuhtele kovasti vanhaa miestä, vaan neuvo niin kuin isää, nuorempia niin kuin veljiä, vanhoja naisia niin kuin äitejä, nuorempia niin kuin sisaria, kaikessa puhtaudessa.” (1. Tim. 5:1-2). Jopa meidän Ihmeellinen neuvonantaja lähestyi meitä nöyrästi – syntyi ihmiseksi, oli kuuliainen omalle Isälleen ja oli tarpeeksi nöyrä menemään ristille meidän puolesta.  

Tässä on nyt vähän jo sukellettu Raamattuun ja ehkä seurakuntakontekstiinkin, niin pari ajatusta vielä siitä. Paavalin kirjeessä kolossalaisille kehotetaan: ”Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana; opettakaa ja neuvokaa toinen toistanne kaikessa viisaudessa, psalmeilla, kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten kiitollisesti Jumalalle sydämissänne.” (Kol. 3:16). Siis ”neuvokaa toinen toistanne”. Seurakunta on oikeasti paikka, jossa me voidaan kasvaa yhdessä, eikä vaan hengata. Siellä meillä on mahdollisuus olla yhdessä eri ikäisinä ja ammentaa siitä, mitä toisilla on. Ja kaikkein tärkeimpänä tietysti se, että saadaan ottaa vastaan neuvoja meidän Ihmeelliseltä neuvonantajalta.  Ihmiset on erehtyväisiä, Hän ei.

Meitä ei oo kaikkia luotu samanlaisiksi, eikä me olla kaikki koettu samoja juttuja. Mutta just sen vuoksi me voidaan täydentää toisiamme. Ei palapelin palatkaan oo kaikki saman muotoisia! Siinä on mun mielestä se neuvojen antamisen ja vastaanottamisenkin rikkaus. Jos se, jolla on tieto tai taito jakaa sen toiselle, ei toisen tarvi keksiä pyörää uudestaan. Jos nuorempi ammentaa sen elämänkokemuksesta, joka on jo kokenut enemmän, ei sen välttämättä tarvi tehdä niitä samoja virheitä, joista toinen on oppinut. Me nimittäin tarvitaan toisiamme: ”Mutta nyt Jumala on asettanut jäsenet, itse kunkin niistä, ruumiiseen, niinkuin hän on tahtonut. Vaan jos ne kaikki olisivat yhtenä jäsenenä, missä sitten ruumis olisi? Mutta nytpä onkin monta jäsentä, ja ainoastaan yksi ruumis. Silmä ei saata sanoa kädelle: ”En tarvitse sinua”, eikä myöskään pää jaloille: ”En tarvitse teitä”.” (I Kor. 12:18-19).