Elämän uimakoulu

Olin viime perjantaina Juha Tapion keikalla, ja sen jälkeen on enemmän ja vähemmän (tai oikeestaan  enemmän) soinu päässä sen biisit. Niistä yhdessä, ”Suurenmoinen elämä”, on laini, joka jo aiemminkin on nostanu ajatuksia pintaan. Oisko ollu sinä kesänä, kun nappasin Tapion tuplalevyn halvalla jostain ja kuuntelin sitä työmatkoilla, kun kuljin laitetätiksi huvipuistoon…Silloin maltoin vielä kesäksi jättää Rovaniemen :D

Mutta siis, asiaan. Se ajatuksia herättävä laini. Se kuuluu näin: ”surun kestäväksi kasvoin, onnen en”. Se minua pysäytti. Olenko mie kasvanu kestämään paremmin surua kuin onnea? Ootanko mie kohalleni enemmän vastoinkäymisiä kuin sitä, että asiat menee hyvin? Onko mun helpompi ottaa vastaan hylkäämistä kuin hyväksyntää, lannistamista kuin rohkaisua? Tai miten yleensä ihmiset, kestääkö moni paremmin surua ku onnea, ja miksi?

Pakko heti näin kärkeen sanoa, että mie en todellakaan puhu millään hirveän syvällä kokemuksen rintaäänellä elämän murjomaksi tulemisesta. Kivaa ei oo aina ollu ja väitän, että on sattunukin, mutta on monella ollu vaikeampaakin. Oon kohtuullisen onnellisessa asemassa siinä, että monet asiat on menny todella hyvin. Kuitenkin jo niitten juttujen ja kipujen kautta, mitä oon ite kokenu, oon huomannu, että niihin on niin kovin helppo takertua. Niin mites sitten, jos ne on vielä isompia?

Joka tapauksessa, mieleen tuli, että tuo paremmin surua ku onnea kestäväksi kasvaminen on vähän kuin ois aaltojen keskellä oppinu sukeltamaan ja samalla unohtanu, miten uidaan pinnalla. Monellaki  meistä on ollu niitä aaltoja, jotka on joskus – vuosia sitten tai vaikka vasta äskettäin – hakannu rantakiviä vasten niin, että siinä on saattanu oppia suojautumiskeinon jos toisenkin. Ja sitten kun ne aallot on hellittäny, niin niistä ei välttämättä ookaan osannu luopua. Tajusin muuten, että samaa ajatusta löytyy toisestaki biisistä. Lifehousen ”Storm”ista pätkä menee: ”Barely surviving has become my purpose / Cause I´m so used to living underneath the surface”.

Eli vaikka ne aallot helpottaa, niin ne on saattaneet saada liian suuren vallan. Ja kun ne on saaneet vallan niin silloinkin, kun oikeasti on tyyntä, kuvitteleekin tuntevansa laineita. Mieleen hiipii kaikenlaisia epäilyksiä. Epäilys siitä, että ei tää asia voi olla hyvin, kun ei se ennenkään ollu. Että en mie kelpaa kun en ennenkään kelvannu. En mie oo hyväksytty kun en sillonkaan ollu. En mie voi uskoa tätä, kun oon tottunu muuhun.

Ja sitten me aletaan kehittämään niitä aaltoja tyhjästä. Koska sitä onnea on niin vaikea uskoa. Ja ne aallot tuntuu turvallisemmilta ku tyyni vedenpinta. Tai ei sittenkään. Ei ne turvallisemmilta tunnu. Mutta on vaan niin vaikea uskoa, että asiat ois muuttuneet. Niinpä me tulkitaan sitä, mitä toiset tekee tai sanoo tai mitä ympärillä tapahtuu, sen läpi mitä ennen on koettu. Niin kauan, että se lopulta alkaa näyttää siltä samalta. Niin kauan, että Kemijoesta tulee Atlantti ja pikkupyörteestä hurrikaani.

Mutta minusta se on surullista. Olla pinnan alla ja kattoa sitä sameeta synkkää mustaa, kun vois kellua pinnan päällä ja ottaa aurinkoa. Tai sukeltaa aallon pelosta sillon, kun tulossa ei oo muuta kuin lempeitä laineita. Juosta karkuun kun vois mennä kohti.

Niinpä mie ainakin haluan elää, en pelätä. Haluan nauttia veden pinnalla. Haluan opetella onnen kestäväksi. Haluatko sie?