Sydänparkki

“Kivisydän on avattu. Tervetuloa.”

Siinäpä teksti, jonka ohi oon tässä viime aikoina kulkenut kerran jos toisenkin. Viittaa Oulussa avattuun maan alle rakennettuun isoon parkkitila- yms. kompleksiin. Mutta mie olen ajatellu ihan muuta. Mun mieleen piirtyy kuva aika voimakkaasta tapahtumasta – tai oikeestaan prosessista kai.

“Kivisydän on avattu.”

Kivisydän – kova, kylmä, suljettu. Asfalttia päällä. Sydän, jonka pintaa kulkevien askeleet tuskin kantautuu sisälle saakka. Sydän, jonka sisältö ei tosiaankaan näy ulkopuolelle.

Mutta nyt…se on avattu.

Siinä se mieletön tapahtuma, ihan yksinkertaisessa lauseessa. Tai oikeestaan sanassa. Avattu.

Onko mun sydän avattu? Kivisydän on aika vahva termi, enkä nyt sano että sulla tai mulla on kivinen sydän. Keskitytään tohon sydämen aukeamiseen.

Joten.

Oulun Kivisydämessä on 900 parkkipaikkaa. Monelleko mun sydämessä on parkkipaikka? Annanko toisen parkkeerata mun sydämeen, vai tuntuuko turvallisemmalta että ne hurauttaa pintaa hipaisten sitä maan pinnan asfalttia pitkin? Miltä tuntuu kun joku parkkeeraa, on hetken, lähtee sitten? Pyydänkö parkkimaksua?

Kun se halli on avattu, sinne tulevat myös näkee mitä sen sisällä on. Oonko mie valmis jakamaan sydäntäni toisten nähtäville? Mitä siellä näkyy? 

Oulun Kivisydämen rakentaminen on ilmeisesti vaatinut louhintaa ja räjäytystöitä. Annako mie louhia vaikka sattuiskin? Voisko olla, että ne järinät mitkä sisällä on tuntuneet, onkin olleet tilaa tekeviä räjähdyksiä? 

Toivotanko mie tervetulleeksi sydämeen? Niinkuin mainoksessa.

“Kivisydän on avattu. Tervetuloa.”

Kun viittasin siihen tapahtumaan tai prosessiin, niin oon miettiny tätä omallakin kohdalla, mitä kautta se ehkä mulle eniten merkitseekin. Mieti sie vaikka sitten omalla =) Tuntuu, että tässä jonkin ajan kuluessa on ollu todella kovaa järinää ja räjähdyksiä – mutta myös silmien avautumista uudella tavalla monenlaiselle tuskalle ja rikkinäisyydelle.  Ja sille, miten eri tavoilla ihmisten elämät voi täällä mennä. Niin aattelisin, että ehkä se louhiminen on saanut aikaan – tai ainakin voi saada – jotain sydämen aukeemistakin. Vaikka usein kyllä on paljon helpompi kiinnittää huomiota siihen syntyneeseen soraläjään, joka ei olekaan mikään pieni. Ja toisinaan toisaalta tuntuis helpommalta, ettei tarttis avata niin silmiä kuin sydäntäkään näkemään ihan kaikkea. Toivottavasti kuitenkin se, mitä sydämessä tapahtuu, tekis lopulta ennemmin tilaa kuin tukkis tunneleita. Koska kai räjäytykset voi niinkin tehdä.

Ja sitten vielä.  Muokkasin uuden version runosta, jonka joskus kirjoittelin. Liittyy jokseenkin samaan aihepiiriin, mutta vähän eri näkökulmasta. Ja halusin sen tietysti tähän vielä ympätä, joten olkaapa hyvät.

Neljätoista maailmaa

junanvaunussa

Kaksikymmentä

ruokakaupassa

Satoja, tuhansia, miljoonia maailmoja

lähekkäin toistensa ulottumattomissa

Sillä niissä on uhohdettu

miten vierailijoita otetaan vastaan

Älä tule maailmaani

lukee näkymättömin kirjaimin

sanattomassa piikkilangassa

Aidan takana

yksinäisyyden alla huutaa sydän

Tulisitko maailmaani?

P. S.

Tekstin lähteenä  käytetty mainoksen lisäksi Oulun Kivisydämestä kertovaa nettisivua http://www.kivisydan.fi/fi/etusivu