Olin viime perjantaina Juha Tapion keikalla, ja sen jälkeen
on enemmän ja vähemmän (tai oikeestaan enemmän) soinu päässä sen biisit. Niistä yhdessä,
”Suurenmoinen elämä”, on laini, joka jo aiemminkin on nostanu ajatuksia
pintaan. Oisko ollu sinä kesänä, kun nappasin Tapion tuplalevyn halvalla
jostain ja kuuntelin sitä työmatkoilla, kun kuljin laitetätiksi huvipuistoon…Silloin
maltoin vielä kesäksi jättää Rovaniemen :D
Mutta siis, asiaan. Se ajatuksia herättävä laini. Se kuuluu
näin: ”surun kestäväksi kasvoin, onnen en”.
Se minua pysäytti. Olenko mie kasvanu kestämään paremmin surua kuin onnea?
Ootanko mie kohalleni enemmän vastoinkäymisiä kuin sitä, että asiat menee
hyvin? Onko mun helpompi ottaa vastaan hylkäämistä kuin hyväksyntää, lannistamista
kuin rohkaisua? Tai miten yleensä ihmiset, kestääkö moni paremmin surua ku
onnea, ja miksi?
Pakko heti näin kärkeen sanoa, että mie en todellakaan puhu
millään hirveän syvällä kokemuksen rintaäänellä elämän murjomaksi tulemisesta.
Kivaa ei oo aina ollu ja väitän, että on sattunukin, mutta on monella ollu vaikeampaakin.
Oon kohtuullisen onnellisessa asemassa siinä, että monet asiat on menny todella
hyvin. Kuitenkin jo niitten juttujen ja kipujen kautta, mitä oon ite kokenu,
oon huomannu, että niihin on niin kovin helppo takertua. Niin mites sitten, jos
ne on vielä isompia?
Joka tapauksessa, mieleen tuli, että tuo paremmin surua ku
onnea kestäväksi kasvaminen on vähän kuin ois aaltojen keskellä oppinu
sukeltamaan ja samalla unohtanu, miten uidaan pinnalla. Monellaki meistä on ollu niitä aaltoja, jotka on
joskus – vuosia sitten tai vaikka vasta äskettäin – hakannu rantakiviä vasten
niin, että siinä on saattanu oppia suojautumiskeinon jos toisenkin. Ja sitten
kun ne aallot on hellittäny, niin niistä ei välttämättä ookaan osannu luopua.
Tajusin muuten, että samaa ajatusta löytyy toisestaki biisistä. Lifehousen
”Storm”ista pätkä menee: ”Barely
surviving has become my purpose / Cause I´m so used to living underneath the
surface”.
Eli vaikka ne aallot helpottaa, niin ne on saattaneet saada
liian suuren vallan. Ja kun ne on saaneet vallan niin silloinkin, kun oikeasti
on tyyntä, kuvitteleekin tuntevansa laineita. Mieleen hiipii kaikenlaisia
epäilyksiä. Epäilys siitä, että ei tää asia voi olla hyvin, kun ei se ennenkään
ollu. Että en mie kelpaa kun en ennenkään kelvannu. En mie oo hyväksytty kun en
sillonkaan ollu. En mie voi uskoa tätä, kun oon tottunu muuhun.
Ja sitten me aletaan kehittämään niitä aaltoja tyhjästä. Koska
sitä onnea on niin vaikea uskoa. Ja ne aallot tuntuu turvallisemmilta ku tyyni
vedenpinta. Tai ei sittenkään. Ei ne turvallisemmilta tunnu. Mutta on vaan niin
vaikea uskoa, että asiat ois muuttuneet. Niinpä me tulkitaan sitä, mitä toiset
tekee tai sanoo tai mitä ympärillä tapahtuu, sen läpi mitä ennen on koettu.
Niin kauan, että se lopulta alkaa näyttää siltä samalta. Niin kauan, että
Kemijoesta tulee Atlantti ja pikkupyörteestä hurrikaani.
Mutta minusta se on surullista. Olla pinnan alla ja kattoa
sitä sameeta synkkää mustaa, kun vois kellua pinnan päällä ja ottaa aurinkoa.
Tai sukeltaa aallon pelosta sillon, kun tulossa ei oo muuta kuin lempeitä
laineita. Juosta karkuun kun vois mennä kohti.
Niinpä mie ainakin haluan elää, en pelätä. Haluan nauttia veden
pinnalla. Haluan opetella onnen kestäväksi. Haluatko sie?