Oksia Oxfordissa

Oksia Oxfordissa

”This beech tree is currently being reduced in height and crown volume to stabilize the structure.”

Ihan lähellä Wycliffe Hallia, jossa asun täällä Oxfordissa, on puisto, jolla on vahva taipumus yllättää. Jo ensimmäiset käynnit siellä oli kuin kävelyretki sadussa. Rakastan puiston lampea ja siltaa, toisiaan jahtaavia oravia ja penkkejä omistuskirjoituksineen. Ehkä suurimman vaikutuksen muhun tekevät kuitenkin upeat suuret puut, jotka valtavilla oksillaan ja majesteettisilla rungoillaan hallitsevat maisemaa.

Useamman kerran mun aamulenkki on keskeytynyt, kun puiston kauneus on vaatinut pysähtymään ja ottamaan kuvia. Tänä aamuna se keskeytyi kuitenkin epämiellyttävään näkyyn. Karsittu puu. Maassa puun vieressä lojui järeitä puunkappaleita. Puu näytti paljaalta, harvalta, haavoitetulta.

Pysähdyin puun ympärille viritetyn aidan viereen ja jäin lukemaan siihen kiinnitettyjä tiedotteita. Rakastan tapaa, jolla puistossa kulkijoille oli yksityiskohtaisesti selitetty, miksi puu oli riisuttu loistostaan: Puun sisällä oli onttoa, ja 15 vuoden seurannan jälkeen puun oli nyt havaittu olevan tilassa, jossa se olisi altis kaatumaan. Vaihtoehdot tilanteen ratkaisemiseksi? Kaataa koko puu tai vakauttaa sitä karsimalla. Puun korkeutta ja oksastoa karsittiin vakaamman rakenteen saavuttamiseksi.

Puun tilanne alkoi heti puhuttelemaan. Viime viikkojen ja päivien aikana oon joutunut kasvokkain tiettyjen pelkojeni ja vahingollisten ajatusmallieni kanssa. Oon kokenut tarvetta prosessoida omaa elämänhistoriaani, tilannetta nyt ja tulevaisuutta. Siinä puuta katsellessa ja sen tilanteesta lukiessa oli jotenkin niin helppo samaistua. Sitä haluaisi olla vahva ja näyttävä, herättää ihastusta ja kunnioitusta – ja kuitenkaan ei voi välttyä huomaamasta, että osa oksista uhkaa kaataa koko puun. Kuulostaako ollenkaan tutulta?

Puuta karsittiin vakaamman rakenteen saavuttamiseksi. Osa oksista piti poistaa, jotta puu voisi pysyä pystyssä. Väitän, että meidänkin oksia on tarpeen välillä karsia.

Mitä ihmeen oksia?

Ajatusmalleja, jotka vahingoittaa meitä ja meidän ihmissuhteita.

Tapoja, jotka vie meidän aikaa ja huomiota tärkeistä asioista vähemmän tärkeisiin.

Pelkoja, jotka estää tekemästä sitä, mikä on hyvää ja oikein.

Uskomuksia, jotka eivät ole totta.

Riippuvuuksia, jotka sitoo ja vangitsee. 

Listaa voisi varmasti jatkaa pidemmälle. On monia asioita, jotka voi estää meidän ”tasapainoisen rakenteen”. On tietysti hyviäkin oksia, jotka saa pysyä puussa ja vahvistua, mutta keskityn nyt siihen karsimiseen. Miten se tapahtuu? Puu ei karsinut oksiaan itse. Joku teki sen. Itse asiassa tiedotteessa oli jopa sähköpostiosoite, josta kiinnostunut puistossa kävijä voi kysyä lisätietoja…nice.

Kuka meidän oksia karsii? Minä itse, toiset ihmiset, joku muu? Kenen annan karsia oksiani? Entä sinä?

Joku vastaisi, että me itse tietysti. Oon ainakin osittain samaa mieltä. Mitä se tarkoittaa? Ainakin sitä, että me tarkkaillaan, mitkä oksat tuottaa hyvää hedelmää ja mitkä ei. Arvioidaan, mitkä oksat pitää meitä tasapainossa ja mitkä vetää meitä vinoon. Uskalletaan luopua niistä oksista, jotka vahingoittaa – vaikka se tekee kipeääkin. Kannetaan vastuu siitä, mille annetaan elämässämme valtaa.

Toisaalta toiset ihmiset voi osallistua projektiin. Toiset näkee meidän elämän erilaisesta näkökulmasta ja saattaa huomata ne lahot oksat, joihin me itse ei kiinnitetä huomiota. Kivi kiveä hioo, sanotaan. Itse oon viime viikkojen aikana oppinut siitä, miten tärkeä yhteys toisiin on siinä, että löytää omat kasvunpaikkansa – tai karsimisen paikat. Se, miten suhtaudun ja reagoin toisiin kertoo aika paljon siitä, millaisten oksien oon antanut vahvistua.

Luopuminen vahingollisista ajatusmalleista, tavoista, peloista, uskomuksista tai riippuvuuksista ei oo kuitenkaan helppoa, vaikka me yritettäisi parhaamme ja saataisiin apua toisilta. Joidenkin oksien irrottaminen on tuskallista, vaikeaa ja kivuliasta. Mä uskon, ettei karsiminen aina onnistu pelkästään ihmisvoimin. Uskon myös, ettei sen tarvitsekaan. Mä uskon, että kaikista lempein, taitavin ja rakastavin puutarhuri on enemmän kuin ihminen – että Jumala, joka tuntee meidät täydellisesti, on halukas ja enemmän kuin kykenevä auttamaan meitä. Miten? Kun me rukoillaan ja annetaan Jumalalle lupa näyttää meidän vahingolliset oksat ja pyydetään häneltä apua niiden irrottamiseen. Se voi olla pelottavaa, mutta mielettömän upeaa samaan aikaan. 

Itse asiassa uskon, että Jumala tekee paljon enemmänkin kuin karsii. Tuon puiston puun suurin ongelma oli se sisällä oleva ontto tila, jonka vuoksi puu oli vaarassa kaatua. Puiston hoitajat ei sitä onttoa tilaa pystyneet täyttämään, joten karsiminen tai kaataminen jäi ainoiksi vaihtoehdoiksi. Jumala sen sijaan antaa elämän, joka täyttää sisimmän. Sen jälkeen voidaan sitten jatkaa niiden oksien parissa…

Onko sulla oksia, joista haluaisit eroon? Entä miten sun sisin voi?

Mä oon kai jollain tapaa tossa puun tilanteessa oksien suhteen, sitä onttoa sisintä lukuun ottamatta. Ja musta se on ihan hyvä tilanne olla. Karsittavana vakaampaa rakennetta kohti.

Sydänparkki

“Kivisydän on avattu. Tervetuloa.”

Siinäpä teksti, jonka ohi oon tässä viime aikoina kulkenut kerran jos toisenkin. Viittaa Oulussa avattuun maan alle rakennettuun isoon parkkitila- yms. kompleksiin. Mutta mie olen ajatellu ihan muuta. Mun mieleen piirtyy kuva aika voimakkaasta tapahtumasta – tai oikeestaan prosessista kai.

“Kivisydän on avattu.”

Kivisydän – kova, kylmä, suljettu. Asfalttia päällä. Sydän, jonka pintaa kulkevien askeleet tuskin kantautuu sisälle saakka. Sydän, jonka sisältö ei tosiaankaan näy ulkopuolelle.

Mutta nyt…se on avattu.

Siinä se mieletön tapahtuma, ihan yksinkertaisessa lauseessa. Tai oikeestaan sanassa. Avattu.

Onko mun sydän avattu? Kivisydän on aika vahva termi, enkä nyt sano että sulla tai mulla on kivinen sydän. Keskitytään tohon sydämen aukeamiseen.

Joten.

Oulun Kivisydämessä on 900 parkkipaikkaa. Monelleko mun sydämessä on parkkipaikka? Annanko toisen parkkeerata mun sydämeen, vai tuntuuko turvallisemmalta että ne hurauttaa pintaa hipaisten sitä maan pinnan asfalttia pitkin? Miltä tuntuu kun joku parkkeeraa, on hetken, lähtee sitten? Pyydänkö parkkimaksua?

Kun se halli on avattu, sinne tulevat myös näkee mitä sen sisällä on. Oonko mie valmis jakamaan sydäntäni toisten nähtäville? Mitä siellä näkyy? 

Oulun Kivisydämen rakentaminen on ilmeisesti vaatinut louhintaa ja räjäytystöitä. Annako mie louhia vaikka sattuiskin? Voisko olla, että ne järinät mitkä sisällä on tuntuneet, onkin olleet tilaa tekeviä räjähdyksiä? 

Toivotanko mie tervetulleeksi sydämeen? Niinkuin mainoksessa.

“Kivisydän on avattu. Tervetuloa.”

Kun viittasin siihen tapahtumaan tai prosessiin, niin oon miettiny tätä omallakin kohdalla, mitä kautta se ehkä mulle eniten merkitseekin. Mieti sie vaikka sitten omalla =) Tuntuu, että tässä jonkin ajan kuluessa on ollu todella kovaa järinää ja räjähdyksiä – mutta myös silmien avautumista uudella tavalla monenlaiselle tuskalle ja rikkinäisyydelle.  Ja sille, miten eri tavoilla ihmisten elämät voi täällä mennä. Niin aattelisin, että ehkä se louhiminen on saanut aikaan – tai ainakin voi saada – jotain sydämen aukeemistakin. Vaikka usein kyllä on paljon helpompi kiinnittää huomiota siihen syntyneeseen soraläjään, joka ei olekaan mikään pieni. Ja toisinaan toisaalta tuntuis helpommalta, ettei tarttis avata niin silmiä kuin sydäntäkään näkemään ihan kaikkea. Toivottavasti kuitenkin se, mitä sydämessä tapahtuu, tekis lopulta ennemmin tilaa kuin tukkis tunneleita. Koska kai räjäytykset voi niinkin tehdä.

Ja sitten vielä.  Muokkasin uuden version runosta, jonka joskus kirjoittelin. Liittyy jokseenkin samaan aihepiiriin, mutta vähän eri näkökulmasta. Ja halusin sen tietysti tähän vielä ympätä, joten olkaapa hyvät.

Neljätoista maailmaa

junanvaunussa

Kaksikymmentä

ruokakaupassa

Satoja, tuhansia, miljoonia maailmoja

lähekkäin toistensa ulottumattomissa

Sillä niissä on uhohdettu

miten vierailijoita otetaan vastaan

Älä tule maailmaani

lukee näkymättömin kirjaimin

sanattomassa piikkilangassa

Aidan takana

yksinäisyyden alla huutaa sydän

Tulisitko maailmaani?

P. S.

Tekstin lähteenä  käytetty mainoksen lisäksi Oulun Kivisydämestä kertovaa nettisivua http://www.kivisydan.fi/fi/etusivu

Elämän uimakoulu

Olin viime perjantaina Juha Tapion keikalla, ja sen jälkeen on enemmän ja vähemmän (tai oikeestaan  enemmän) soinu päässä sen biisit. Niistä yhdessä, ”Suurenmoinen elämä”, on laini, joka jo aiemminkin on nostanu ajatuksia pintaan. Oisko ollu sinä kesänä, kun nappasin Tapion tuplalevyn halvalla jostain ja kuuntelin sitä työmatkoilla, kun kuljin laitetätiksi huvipuistoon…Silloin maltoin vielä kesäksi jättää Rovaniemen :D

Mutta siis, asiaan. Se ajatuksia herättävä laini. Se kuuluu näin: ”surun kestäväksi kasvoin, onnen en”. Se minua pysäytti. Olenko mie kasvanu kestämään paremmin surua kuin onnea? Ootanko mie kohalleni enemmän vastoinkäymisiä kuin sitä, että asiat menee hyvin? Onko mun helpompi ottaa vastaan hylkäämistä kuin hyväksyntää, lannistamista kuin rohkaisua? Tai miten yleensä ihmiset, kestääkö moni paremmin surua ku onnea, ja miksi?

Pakko heti näin kärkeen sanoa, että mie en todellakaan puhu millään hirveän syvällä kokemuksen rintaäänellä elämän murjomaksi tulemisesta. Kivaa ei oo aina ollu ja väitän, että on sattunukin, mutta on monella ollu vaikeampaakin. Oon kohtuullisen onnellisessa asemassa siinä, että monet asiat on menny todella hyvin. Kuitenkin jo niitten juttujen ja kipujen kautta, mitä oon ite kokenu, oon huomannu, että niihin on niin kovin helppo takertua. Niin mites sitten, jos ne on vielä isompia?

Joka tapauksessa, mieleen tuli, että tuo paremmin surua ku onnea kestäväksi kasvaminen on vähän kuin ois aaltojen keskellä oppinu sukeltamaan ja samalla unohtanu, miten uidaan pinnalla. Monellaki  meistä on ollu niitä aaltoja, jotka on joskus – vuosia sitten tai vaikka vasta äskettäin – hakannu rantakiviä vasten niin, että siinä on saattanu oppia suojautumiskeinon jos toisenkin. Ja sitten kun ne aallot on hellittäny, niin niistä ei välttämättä ookaan osannu luopua. Tajusin muuten, että samaa ajatusta löytyy toisestaki biisistä. Lifehousen ”Storm”ista pätkä menee: ”Barely surviving has become my purpose / Cause I´m so used to living underneath the surface”.

Eli vaikka ne aallot helpottaa, niin ne on saattaneet saada liian suuren vallan. Ja kun ne on saaneet vallan niin silloinkin, kun oikeasti on tyyntä, kuvitteleekin tuntevansa laineita. Mieleen hiipii kaikenlaisia epäilyksiä. Epäilys siitä, että ei tää asia voi olla hyvin, kun ei se ennenkään ollu. Että en mie kelpaa kun en ennenkään kelvannu. En mie oo hyväksytty kun en sillonkaan ollu. En mie voi uskoa tätä, kun oon tottunu muuhun.

Ja sitten me aletaan kehittämään niitä aaltoja tyhjästä. Koska sitä onnea on niin vaikea uskoa. Ja ne aallot tuntuu turvallisemmilta ku tyyni vedenpinta. Tai ei sittenkään. Ei ne turvallisemmilta tunnu. Mutta on vaan niin vaikea uskoa, että asiat ois muuttuneet. Niinpä me tulkitaan sitä, mitä toiset tekee tai sanoo tai mitä ympärillä tapahtuu, sen läpi mitä ennen on koettu. Niin kauan, että se lopulta alkaa näyttää siltä samalta. Niin kauan, että Kemijoesta tulee Atlantti ja pikkupyörteestä hurrikaani.

Mutta minusta se on surullista. Olla pinnan alla ja kattoa sitä sameeta synkkää mustaa, kun vois kellua pinnan päällä ja ottaa aurinkoa. Tai sukeltaa aallon pelosta sillon, kun tulossa ei oo muuta kuin lempeitä laineita. Juosta karkuun kun vois mennä kohti.

Niinpä mie ainakin haluan elää, en pelätä. Haluan nauttia veden pinnalla. Haluan opetella onnen kestäväksi. Haluatko sie? 

Aurapappa ja ajatuksia neuvomisesta

Jäätyvä pyöränlukko voi saada aikaan yllättävän hedelmällisiä kohtaamisia. Eilen aamupäivästä olin lähdössä yliopistolle, mutta pyörän lukko oli jäätynyt jumiin. Siinä sitten olin aikeissa lähteä lukkoöljyä hakemaan, kun pihassa pyörivän lumiauran kopista setä huikkasi ”hae kuuma vesipussi ja käytä sitä siinä vähän aikaa, niin aukeaa”. No, minä tein työtä käskettyä. Sitä lukkoöljyäkin ois tosiaan ollut, mutta herttaisen sedän takia oli tietysti otettava vettä pussiin ja lähdettävä kokeilemaan! Ja kappas – helposti ja näppärästi lukko aukesi ja kiitollisuus aurapappaa kohtaan oli ponkaisi korkeuksiin, mikä teki muuten ihan hyvää aurojen maineelle sen jälkeen kun ne on öisin metelöiny tossa talon nurkalla ; )

No, siinä sitten yliopistolle pyöräillessä aloin miettiä neuvojen antamista ja vastaanottamista. Aurapappahan ei olis ollut mitenkään velvollinen jakamaan tietojaan mun kanssa, mutta niin vain päätti neuvoa ja auttaa. Olisi se voinut päättää toisinkin. Katella aura-auton ikkunasta ja myhäillä partaansa, ettei taida tytön urakka onnistua, onpa uusavutonta hommaa. Tai ajatella, ettei nämä nykyajan nuoret mitään neuvoja halua, että mitä se nyt ajattelee jos minä vanhus täältä huutelen. Mutta ei – aurapappa otti ja laittoi itsensä likoon :D

Miten sie toimit neuvojen antamisen suhteen? Myhäiletkö kenties partaan ja olet mielissään siitä, että sie osaat tai tiiät paremmin? Vai pelkäätkö jakaa omaa näkemystä sen takia, että toinen saattaa siitä pahastua?

Neuvojen antamiseen liittyy monta haastetta. Ite oon ainakin ollu tilanteissa, joissa neuvon antaminen on ollut vaikeaa siksi, että mulle on merkinnyt niin paljon se, mitä se toinen ihminen musta ajattelee. Oon saattanut pelätä aiheuttavani neuvolla kitkaa ystävyyssuhteeseen tai toisaalta sitä, että toisen mielestä mie oon väärässä tai se neuvo tai idea on jotenkin hölmö. Mutta tällainen ajattelu ei oo kovin hedelmällistä. Jos mie suljen suuni vain säilyttääkseni jotenkin kiiltävämpänä sen, mitä toiset musta ajattelee, eihän se ole muuta kun itsekkyyttä.    

Joskus neuvon antamiseen tarvitaan rohkeutta asettua haastamaan toisen ajatusmalleja. Mie juttelin tässä yks päivä hyvän ystävän kanssa aiheesta x ja mitä teki ystävä? Käski mun lopettaa, oisko ollu suurin piirtein sanoilla ”pää kiinni!” =) ehkä puoliksi huumorilla, mutta kuitenkin. Loukkaannuinko? En.  Toisinaan on hyvä, että toinen osaa kuuntelemisen sijaan käskeä olemaan hiljaa. Silloin, kun puhun elämääni asioita, jotka on vahingoksi, on paljon parempi, että joku neuvoo lopettamaan kuin että se kuuntelee. Neuvojen antaminen voi tietysti olla sitäkin, että rohkaistaan ja vahvistetaan siinä, mitä toinen jo ajattelee. Mutta joskus se on haasteen heittämistä ja uuden näkökulman esittämistä.

Yks neuvojen antamisen haaste on tietysti siinä, mistä tietää, antaako oikean neuvon. Tää onkin vähän monimutkainen kysymys, koska mie en ainakaan halua kehottaa antamaan vääriä neuvoja =) Tän kysymyksen vakavuus riippuu tietysti aika paljon siitä, miten isosta asiasta on kysymys. Jos mun pyörän lukko ei olis sen kuuman vesipussin avulla auennutkaan, eli aurapapan neuvo olis ollut väärä, en mie olis kovin suurta vahinkoa siinä kokenut. Mutta on paljon isompiakin asioita, joissa neuvoja annetaan. Silloin onkin tärkeetä harkita, mitä ja miten sanoo. Eikä meidän ihmisten ymmärrys aina harkitsemisen kanssakaan riitä. Sen takia onkin mahtavaa, että meillä on joku, joka ymmärtää kaiken ja jota voidaan aina kysyä – Jumala, ”Ihmeellinen neuvonantaja” (Jes. 9:5).

No entäs neuvojen vastaanottaminen sitten? Mie olisin voinut aurapapan neuvoon reagoida monella tavalla. Olisin voinu tuhahtaa, etten moista konstia tarvi, hakea lukkoöljyä ja sillä hyvä. Tai olisin voinu nolostua – ”apua, mie  näytin niin avuttomalta ja säälittävältä, että tuon piti kesken töittensä puuttua asiaan, oon varmaan niiiin naurettava sen mielestä!”. Tällä kertaa otin kylläkin neuvon kiitollisena vastaan, mutta aina se ei niin helppoa ole. Aika monesti neuvojen kuunteleminen on ollut yllättävän vastenmielistä. Ainakin itse oon useasti löytänyt itseni tilanteesta, jossa ärsyynnyn toisen neuvomisesta. Ehkä se on sitä, että kokee oman kyvykkyytensä haastetuksi. Tulkitsee toisen neuvot aliarvioimisena tai paremmuuden osoittamisena. Tai oman vapauden rajoittamisena.

Mutta eihän se, että toinen neuvoo tai kehottaa, oo välttämättä yritys kontrolloida. Eikä se läheskään aina – todennäköisesti ei kovinkaan usein – tarkoita sitä, ettei toinen uskoisi sinun osaavan tai selviävän. Ennemminkin neuvominen voi olla paremman vaihtoehdon tarjoamista. Toinen tarjoaa käyttöön sitä tietoa, taitoa tai kokemusta jota hänellä on ja joka sinulta saattaa puuttua. Kuten aurapappa lukonsulatusidean, joka yksinkertaisuudestaan huolimatta ei ollut juolahtanut mieleen.  Tai joku toinen vanhempi henkilö elämänviisauden, joka on tarvinnut vuosikymmeniä kypsyäkseen. Tai ystävä näkökulman, jonka pystyy näkemään kun katsoo sun tilannetta ulkopuolelta.  

Toki joku voi antaa neuvoja tavoitellaakseen omaa etuansa. Joku voi pyrkiä kontrolloimaan tai rajoittamaan neuvoillaan tai suorastaan johtamaan harhaan. Korostankin, etten TODELLAKAAN tarkoita, että kaikki neuvominen tai neuvot tai neuvojat on hyviä. On niitä huonojakin. Totta kai pitää olla tarkkana, mitä neuvoja kuuntelee. Mutta se neuvojen harkitseminen ja koetteleminen on sitten asia erikseen ja tää kirjoitus alkaa tulla jo niin pitkäksi, että siihen ei ehkä mennä :D Sen verran ehkä voisin heittää, että neuvojen varteenotettavuutta miettiessä kannattaa miettiä, mikä on se lähde, mistä toinen neuvoja ammentaa. 

Mutta nyt ei tosiaan enempää huonoista neuvoista vaan siitä, miksi se  on joskus ylipäänsä vaikea antaa ja vastaanottaa niitä hyviäkin neuvoja.

Sekä neuvojen vastaanottaminen että niitten antaminen vaatii oikeanlaista asennetta. Se vaatii uskoa siihen, että toisilla voi olla meille jotain annettavaa. Se edellyttää toisten  arvostamista. Yksilöllisyyden ja yksin pärjäämisen korostaminen saattaa saada meidät varpailleen neuvojen suhteen. Ajatellaan, että neuvominen on toisen asioihin puuttumista. Mutta miksei toisten asioihin saisi puuttua, jos sen tekee rakkaudella? Eikö se silloin oo välittämistä? Jos se, että annat leipää sille, joka kärsii nälkää, on hyvän tekemistä, eikö myös sun tiedon, taidon, elämän kokemuksen jakaminen sen kanssa joka sitä tarvitsee, oo hyvää?

Sekä neuvojen antaminen että vastaanottaminen vaatii rohkeuden lisäksi nöyryyttä. ”Ylpeys tuottaa pelkkää toraa, mutta jotka ottavat neuvon varteen, niillä on viisaus.” (Snl. 13:10). Kuinka paljon me voidaankaan toinen toiseltamme oppia, jos me luovutaan ylpeydestä! Jos ei oteta loukkauksena sitä, että joku muu hallitsee jotain mitä me ei hallita. Uskalletaan myöntää, että toinen on parempi jossain, tietää jostain enemmän tai osaa katsoa jotain tilannetta puolueettomammin ja ehkä järkevämmin kuin me ite tilanteen keskellä. Luovutaan siitä, että kaikesta pitäis selvitä yksin. Ja neuvojen antajan kannalta, jotta neuvot otettaisiin vastaan, on merkittävää, millä tavalla ne annetaan. Jos neuvojan asenne on ylpeä ja itseänsä täynnä oleva, ei se varmasti edistä toisen halua ottaa neuvoja vastaan. Jos neuvojan pyrkimys on auttaa ja hän lähestyy toista nöyrästi, avautuu sydän neuvoille ihan toisella tavalla. Paavalin kehottaa kirjeessä Timoteukselle: ”Älä nuhtele kovasti vanhaa miestä, vaan neuvo niin kuin isää, nuorempia niin kuin veljiä, vanhoja naisia niin kuin äitejä, nuorempia niin kuin sisaria, kaikessa puhtaudessa.” (1. Tim. 5:1-2). Jopa meidän Ihmeellinen neuvonantaja lähestyi meitä nöyrästi – syntyi ihmiseksi, oli kuuliainen omalle Isälleen ja oli tarpeeksi nöyrä menemään ristille meidän puolesta.  

Tässä on nyt vähän jo sukellettu Raamattuun ja ehkä seurakuntakontekstiinkin, niin pari ajatusta vielä siitä. Paavalin kirjeessä kolossalaisille kehotetaan: ”Runsaasti asukoon teissä Kristuksen sana; opettakaa ja neuvokaa toinen toistanne kaikessa viisaudessa, psalmeilla, kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla, veisaten kiitollisesti Jumalalle sydämissänne.” (Kol. 3:16). Siis ”neuvokaa toinen toistanne”. Seurakunta on oikeasti paikka, jossa me voidaan kasvaa yhdessä, eikä vaan hengata. Siellä meillä on mahdollisuus olla yhdessä eri ikäisinä ja ammentaa siitä, mitä toisilla on. Ja kaikkein tärkeimpänä tietysti se, että saadaan ottaa vastaan neuvoja meidän Ihmeelliseltä neuvonantajalta.  Ihmiset on erehtyväisiä, Hän ei.

Meitä ei oo kaikkia luotu samanlaisiksi, eikä me olla kaikki koettu samoja juttuja. Mutta just sen vuoksi me voidaan täydentää toisiamme. Ei palapelin palatkaan oo kaikki saman muotoisia! Siinä on mun mielestä se neuvojen antamisen ja vastaanottamisenkin rikkaus. Jos se, jolla on tieto tai taito jakaa sen toiselle, ei toisen tarvi keksiä pyörää uudestaan. Jos nuorempi ammentaa sen elämänkokemuksesta, joka on jo kokenut enemmän, ei sen välttämättä tarvi tehdä niitä samoja virheitä, joista toinen on oppinut. Me nimittäin tarvitaan toisiamme: ”Mutta nyt Jumala on asettanut jäsenet, itse kunkin niistä, ruumiiseen, niinkuin hän on tahtonut. Vaan jos ne kaikki olisivat yhtenä jäsenenä, missä sitten ruumis olisi? Mutta nytpä onkin monta jäsentä, ja ainoastaan yksi ruumis. Silmä ei saata sanoa kädelle: ”En tarvitse sinua”, eikä myöskään pää jaloille: ”En tarvitse teitä”.” (I Kor. 12:18-19).

Pleasure to meet you

Äiti ja isä ja sisarukset. Mummo, joka vielä kerta toisensa jälkeen muistaa, kuinka yhdessä mentiin mökkilaituria pitkin uimaan. Kaverit, joiden kanssa lapsena juostiin ne kuuluisat pihamaat ja  muutama muukin paikka.

Vierellä kulkijoita ja vierellä kuljettuja. Ihmisiä, joiden kanssa on tunnettu aina ja ihmisiä, jotka on kulkeneet samaa matkaa ehkä vaan lyhyen, mutta sitäkin merkittävämmän ajan. Niitä, jotka piristää päivää ohimennen.

Ystäviä, joiden kanssa voi istua kahvilla tuntikausia ja jakaa elämää. Joiden kanssa ajetaan autolla ympäri kaupunkia olematta menossa minnekään (tai korkeintaan mäkkäriin =). Ihmisiä, joitten kanssa arjen saa jakaa. Ja toisaalta niitä, joille ei soita niin usein kuin niitä ajattelee.  

On ihmisiä, jotka sanoo sen mikä pitää kuulla just silloin. Niitä, jotka puhuu totta silloin kun oma mieli valehtelee. Niitä, jotka ottaa kädestä kiinni, ”mennään yhdessä”. Sellaisiakin, jotka on vaikuttaneet tietämättään.

Meidän elämässä on valtava määrä ihmisiä. Toiset viipyy pitempään, toiset käy vain ikään kuin kääntymässä. Mutta jokaisella on oma vaikutuksensa.

On ihan mieletön etuoikeus saada olla osa toisen ihmisen elämää. Jokainen mun ympärillä oleva ihminen on mestariteos, arvokas ja ainutlaatuinen. Aarre Luojallensa. Ja kuitenkin mulle on annettu mahdollisuus osallistua niiden ihmisten elämään, mahdollisuus vaikuttaa siihen. Melkoinen luottamuksen osoitus! Laittaa miettimään, miten minä sitä mahdollisuutta käytän. Mitä minä tuon niiden elämään, joiden kanssa elämää jaan? 

Pelastusrenkaasta

Mie oon viime aikoina havahtunu siihen, miten paljon maailmassa ja mun ympärilläkin on rikkinäisyyttä. Rikkinäisiä ihmisiä, rikkinäisiä perheitä ja kokonaisia kansoja, jotka on hajalla. Haavoja, jotka joku joskus jossain on lyönyt. Kipua, joka on aiheutettu vahingossa. Ahdistusta, johon on johtaneet omat väärät valinnat. Tai sitten niitä varjoja, joitten alkuperää ei ees itsekään tunnista. Tää rikkinäisyys sitten vaikuttaa eri ihmisissä eri tavalla ja näkyy toisesta vähemmän, toisesta enemmän.

Tätä rikkinäisyyttä katsoessa joutuu joskus kohtaamaan oman rajallisuutensa. Joskus haluaisin olla kuin pelastusrengas; nostaa pinnalle ja kelluttaa niitä, jotka aallot on painanu pinnan alle. Korjata kaikki, jotka on rikki. Osata ja tietää ja järjestää asiat. Kuunnella, ymmärtää, antaa vastauksia. Mutta sitten huomaankin, etten pysty. En osaa pelastaa tai korjata. En pysty suojelemaan kivulta tai ottamaan sitä pois. Koska kuitenkin haluaisin, petyn itteeni ja turhaudun. Tai petyn siihen rikkinäiseen, kun ei se tullukaan ehjäksi.

Mutta ihmisen tehtävä ei oo olla pelastusrengas, vaan ojentaa se.

Eli. Aattelisin sitä niin, että ihmisen ei oo tarkoituskaan olla se, joka pelastaa tai korjaa toisen tai välttämättä edes yrittää sitä. En tarkoita, ettei vois olla rinnalla, tukea ja välittää, osoittaa rakkautta ja kuunnella toista. Niitä kaikkia on ihan hyvä tehdä. Mutta pelastusrenkaiksi meistä ei ole. Se on ihmiselle liian raskas rooli.

Mutta vaikkei me ihmiset pystytäkään rikkinäisyyttä poistamaan, niin se ei tarkoita, ettei siihen olis ratkaisua. Mie uskon, että apu on olemassa. Ja uskon, että se apu on Jumala. Tästä seuraa se, että aattelen sen pelastusrenkaan heittämisen olevan sitä, että ohjataan rikkinäistä Jumalan luokse. Joku rikkinäinen voi löytää Jumalan ensimmäistä kertaa. Joku toinen vain ehkä tarvii muistutusta siitä, että Jumala on suurempi kuin mikään rikkinäisyyttä aiheuttava asia maailmassa. Joku kaipaa rukousapua. Kerran kuulemani viisas ajatus meni jotakuinkin niin, että ”älä yritä vetää ihmisiä lähemmäs itseäsi, vaan lähemmäs Jumalaa”. Aattelisin, että tässä on pelastusrenkaan tarjoamisen ydin. Se on Jumalan osoittamista särkyneille.

Aina se renkaan heittäjän rooli ei oo helppo. Ite ainakin usein ottaisin mielellään sen sankarin ja pelastajan statuksen. Haluaisin kiitosta siitä, miten ”ilman sua en ois selvinny”. Kuitenkin tiiän, että ilman mua selviää kuka vaan, mutta Jumalaa tarvitsee kaikki. Nähdessäni oman rajallisuuteni ja Jumalan rajattomuuden haluan oppia heittämään rengasta. Siks oon alkanu miettiä sitä, että ehkä me liian usein vaan puidaan ongelmia ja yritetään miettiä jotain omia ratkaisuja sen sijaan, että heitettäis se oikea pelastusrengas tai tartuttaisiin siihen. Ainakin ite oon tainnut useinkin tehdä niin. Mutta se on vähän kuin hyppäisin uimaan sen hukkuvan viereen ja jättäisin renkaan rannalle. Sitten kun on siinä räpiköinyt riittävän kauan (yrittänyt ratkoa ongelmaa omin voimin), alkaa väsyä itsekin ja taaskaan ei olla hyvässä tilanteessa. Sen sijaan kun pysyy siinä renkaan ojentajan paikalla, on molemmilla turvallisempaa.  

Sitten vielä sananen pelastusrenkaaseen tarttumisesta. Varmaan ihan inhimillistä on se, että monesti myös se renkaan tarvitsija erehtyy. Jos joku menee pelastamaan hukkumassa olevaa uimalla, saattaa tietääkseni käydä niin, että se hukkuva paniikissa tarraa pelastajaan ja tekee pelastamisesta tosi vaikeaa. Joskus mekin rikkinäisenä ja hädässä ollaan taipuvia tarraamaan vaikka johonkin ihmiseen, jonka ajatellaan voivan meidät pelastaa ja korjata. Ainakin ite tunnistan elämästäni tilanteita tai ajanjaksoja, joissa joku ihminen on ollut tosi tärkeässä roolissa, kun itsellä on ollut vaikeata. Ehkä liiankin tärkeässä. Oon saattanut jäädä liikaa kiinni siihen ajatukseen, että se on nyt se ihminen joka mua auttaa, eli alkanut pitää sitä pelastusrenkaana. Sitten oon pettynyt, kun se ihminen ei oo vastannut kaikkiin odotuksiin.

Mutta eihän meistä kukaan pysty vastaamaan kaikkiin odotuksiin, ja just sen takia on vaarallista ottaa pelastusrenkaaksi ihminen. Siskon viisaita sanoja lainaten, suurin piirtein näin: ”ihmisiin tuut pettymään aina, mutta Jumalaan et koskaan”. Niinpä jokaiselle pelastusrengasta kaipaavalle: tartu Jumalaan. Ja jos luet tätä niin että ajatus Jumalasta tuntuu vieraalta, suosittelen lämpimästi tutustumista! Itse saan olla kiitollinen myös siitä, että osa noista ihmisistä, joihin oon joinain ajanjaksoina yrittänyt tukeutua, on ollu todellisia renkaanheittäjiä. Heiltä on löytyny viisautta osoittaa itsensä sijasta Jumalaa silloin, kun mie oon ollu epätoivoinen ja avun tarpeessa. On löytyny jopa rohkeutta myöntää oma rajallisuutensa ja se, ettei pysty kaikkeen vastaamaan vaikka haluaiskin. Siitä iso kiitos, joku saattaa itsensä tästä vaikka tunnistaakin =) ja sen vielä siis haluan sanoa, että en tarkoita, että toisen tukena ja rinnalla kulkeminen olis huono asia, päinvastoin. Siinä rinnakkain kulkiessa on hyvä yhdessä ihmetellä Jumalan suuruutta.